Pitkähuilun varhaisin edeltäjä lienee ollut luuhuilu, joita on säilynyt aina kivikaudelta asti. Eurooppalaisessa kansankulttuurissa yleisin ja laajimmalle levinnyt huilusoitin on saamelaistenkin tuntema normaalipajupilli. Voidaan olettaa, että kuoriputkesta tehtyä huilusoitinta on soitettu länsi-, lounais- ja etelärannikolla kivikaudella, ja myöhemmin, kun alkuperäiskansa oli sekoittunut indogermaaneihin, Kiukaisten myöhäiskivikautisen kulttuurin alueella. Saksalaisen eurooppalaisista tulppakanavahuiluista väitelleen Herman Moeckin kirjoitukset tukevat olettamusta, jonka mukaan pitkähuilut olisivat olleet Suomessa varhaisin huilulaji ja että muut lajit ovat sen johdoksia.

Timo Leisiö epäilee, että sivupuhalteinen pitkähuilu olisi 2. esikristilliseltä vuosituhannelta ja kuuluisi samaan kulttuurihistorialliseen yhteyteen kuin pronssiluuritkin (pronssikautinen S-kirjaimen muotoinen torvi). Käytännössä tämä tarkoittanee sitä, että pitkähuiluja olisi tuolloin käytetty Tanskassa ja sen lähiympäristössä, jossa pronssikautisten trumpettien valmistajat valmistivat paljon luonnonsäveltorvia. Suomen happamanlaatuisen maaperän johdosta puisia huiluja ei ole säilynyt tähän päivään antamaan vihjeitä pitkähuilujen kulkeutumisesta Suomeen.

1900-luvun alussa pitkähuilujen rakentajia oli koko Itämerta ympäröivillä alueilla ja keskiajalla mahdollisesti Englannissakin. Pitkähuilua on soitettu paimenessa ollessa tai tilanteissa joihin ei ole liittynyt muuta kiinnostavaa toimintaa.

Pitkähuilu tunnetaan Suomessa nimillä pajupilli (Jyväskylä, Pieksämäki, Petäjävesi, Viitasaari, Nilsiä) ja pitkähuilu (Alavus). Timo Leisiö konsultoi aikoinaan Petäjäveden pitkähuiluperinteen asiantuntijoita Mikko ja Markku Asuntaa. Mikko Asunta soitti huilua jo 1910-luvulla, mutta hän ei enää muistanut miten hän siihen tutustui. Perinteen hän oli oppinut joko Keuruun Asunnan kylässä v. 1878 syntyneeltä isältään tai Petäjävedellä joltakulta muulta henkilöltä. Opettaja lienee ollut ulkopuolinen, koskapa huilun tunsivat 10 sisaruksesta vain kaikkein vanhimmat.

Pitkähuilun soitto väheni 1900-luvun loppua kohti miltei tyystin, mutta on alkanut taas nostaa suosiotaan 1980-luvun alusta. Suosiota ovat auttaneet muun muassa ammattimainen soitinrakennus ja soitonopetus. Rauno Nieminen on opettanut pitkähuilun soittoa ja rakentamista muoviputkista vuodesta 1979 lähtien. Sibelius-Akatemian kansanmusiikkilinjalla järjestettiin tuokokuussa 1985 ensimmäinen pitkähuilun rakennus- ja soittokurssi, jossa Nieminen toimi opettajana. Kansanmusiikkia, jazzia ja progressiivista rockia yhdistellyt Piirpauke -yhtye käytti pitkähuilua vuonna 1976 julkaistulla albumillaan “2” (kappaleet Agjek ja Peäldoaivi). Samoihin aikoihin pitkähuilua soittivat Kukon ja Niemisen lisäksi mm. Hannu Syrjälahti, Hannu Saha ja Heikki Laitinen. Kaksi viimeksi mainittua ovat soittaneet pitkähuilua mm. Primo-yhtyeessä vuodesta 1979 lähtien. Vuosina 1995–2002 toiminut Ruumen-yhtye käytti pitkähuilua melodiasoittimena useissa kappaleissaan. Yhtyeessä huiluja soittivat Kurt Lindblad ja Tapani Varis. Nykyään pitkähuilua voi kuulla monien yhtyeiden ja artistien musiikissa.

Lähteet:
Asplund, Hoppu, Laitinen, Leisiö, Saha & Westerholm. 2006.
Joutsenlahti, Riitta-Liisa. 2000. Sormireiätön pilli – Kokemuksia ja näkemyksiä pitkähuilusta.
Leisiö, Timo. 1983. Suomen ja Karjalan vanhankantaiset torvi- ja pillisoittimet.
Nieminen, Rauno. 2000. Soittimia Rakentamaan, Pitkähuilu, Friiti 3/2000, 8–10.
Nieminen, Rauno. 2021. Sähköpostihaastattelu 12/2021.

© Janne Ojajärvi